Ennen kuin alan käydä läpi sitä, mihin nykyään uskon (tai mitä pidän oikeana havaitsemieni todisteiden valossa), lienee syytä käydä läpi "uskonhistoriani".
Elin lapsuuteni herännäisyyden vaikutuspiirissä - etenkin isäni äiti (eli mumma, kuten Pohjanmaalla sanotaan) oli syvästi uskovainen "körtti". Herännäisyys eli körttiläisyys on evankelisluterilaisen kirkon herätysliike, jonka perustyyli on mietiskelevä, sisäänpäinkääntynyt, itsekriittinen ihmiskuva ja uskonnollisuus. Näin ollen lapsuuteni ja nuoruuteni uskonnollisuus oli varsin hienovaraista, ei osoittelevaa eikä millään lailla päällekäyvää.
Rippileirillä sitten "tulin uskoon", mitä ikinä se tarkoittaakin. Kyllä minä muistelisin, että ko. tapahtuma oli varsin radikaali, rippipapin kanssa läpikäytyine polvirukouksineen päivineen. Minusta tuli innokas seurakuntanuori muutaman vuoden ajaksi. Koin saaneeni uuden ystäväpiirin, jonka kanssa jaoimme samoja kaikille meille tärkeitä asioita, ja sehän ei nuoren ihmisen elämässä ole vähän se. Luin ahkerasti Raamattua ja yritin sovittaa maailmankuvaani, Pyhää Kirjaa ja evankelisluterilaisen kirkon opetuksia toisiinsa. Muistan, kuinka koin ristiriitaisia tuntemuksia näiden yhteensovittamisen ongelmista.
Eräässä vaiheessa Vaasan seurakuntanuorten toimintaan tuli (tai soluttautui...) mukaan eräs varsin vahva persoona, joka (kuten myöhemmin opin) kuului Seitsemännen Päivän Adventisteihin. Hän lainasi minulle kirjallisuutta, joka vetosi älyyni sikäli, että tuon uskonsuuntauksen fundamentalistinen raamatuntulkinta tuntui intuitiivisesti minusta - joka en paljon tieteen saavutuksista tuolloin tiennyt enkä piitannut - "oikealta". Tuntui, että mikäli tässä uskossani mielin pysyä, olisi oppirakennelman vedottava enemmän järkeeni kuin mitä kansankirkkomme ristiriitainen ja hämmentävä teologia vetosi.
Kuka tietää, mikäli olisin pysynyt tuossa vaikutuspiirissä, olisi minusta saattanut tulla kiihkeä fundamentalisti. Onnekkaasti minun kannaltani kuitenkin kasvoin lukion aikana vähitellen erilleni koko tunnustuksellisesta uskovaisuudesta, eikä vähiten uuden mielenkiintoni, fysiikan takia. Aloin tuntea suurta viehätystä fysikaaliseen maailmankuvaan ja koin suurta tyydytystä huomatessani, että asioita voidaan kuvata matemaattisen tarkasti - olettamatta minkäänlaista luoja-voimaa ilmiöiden taakse.
Lukion kiinnostukseni johti minut yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, ja tänä aikana uskonnollisuuteni taantui täysin kansankirkkomme keskimääräisen uskonnollisuuden tasalle: kerran vuodessa joulukirkkoon ja siinäpä se. Huomattavaa on kuitenkin, etten halunnut jostain syystä harkitakaan kirkosta eroamista. Luulen, että perheen ja kasvatuksen perintö oli liian voimakas, siitä huolimatta, että näin suuria ristiriitoja kirkon opettaman opin ja havaitsemani todellisuuden välillä.
Naimisiinkin menin kirkossa.
Eroa varten ei sitten kirkkoon enää tarvinnutkaan vaivautua.
Pitkään yliopiston jälkeenkin jatkoin uskollisesti kirkollisverojen maksamista, vaikka samalla tiesin, että tilanne oli kuin kuuluisin kirjakerhoon, tilaisin uskollisesti kaikki kuukauden kirjat, mutten koskaan lukisi ainuttakaan. Sitten viimein laskin, miten paljon maksan kirkollisveroa vuodessa ei-mistään, ja erosin välittömästi. Tästä on nyt kolmisen vuotta.
Kuten aiemmin kerroin, olen osallistunut nämä viime vuodet ahkerasti erään kotimaisen nettifoorumin uskonto- ja maailmankatsomusaiheisiin keskusteluketjuihin. Tämä on ilmeisesti nostanut tietoisuuttani (vähän huono suomennos Dawkinsin käyttämälle "awareness raiserille"), sillä viimeisen vuoden aikana olen lukenut Raamatun vielä kerran (kolmannen) läpi, tutustunut C.S.Lewisin kristinuskoa käsitteleviin teoksiin, sekä lukenut lukuisan määrän nettikirjoituksia, tutustunut eksegetiikkaan ja seuraillut erilaisia evoluutiota ja toisaalta krationismia puoltavia sivustoja. Tällä hetkellä olen vasta paikkaamassa sivistykseen jäänyttä aukkoa ja luen Darwinin Lajien syntyä.
Oikeastaan suurimman sysäyksen "julistautua" ateistiksi minulle antoi ihan viime aikoina kuitenkin Richard Dawkinsin The God Delusion. Sen luettuani ymmärsin, että olen niin lähellä 100% ateistia kuin olla saattaa. Sanon "lähellä", sillä mielestäni Jumalan olemassaoloa tai olemattomuutta ei mitenkään voi aukottomasti todistaa, joskin jumalahypoteesin olemassaolon todennäköisyydestä voidaan sanoa paljonkin. Olen käynyt siis pitkän (ja osittain varsin kivisen, kipeänkin) tien tapauskonnollisuudesta tunnustuksellisen kristityn vakaumuksen kautta ateistiksi. Olen tyytyväinen ja ylpeä lopputuloksesta, ja tänään tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Tunnen myös olevani aivan uudella tavalla vastuussa itsestäni ja lähimmäisistäni. Ihailen maailmankaikkeutta ja kaikkea sen ihmeitä, joita havaitsemme ja joita pystymme (vasta pintaa raapaisten) mallintamaan ja ennustamaan.
Valtaojan sanoin: ihailen kvarkkien tanssia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti