tiistai 1. lokakuuta 2013

Minä en halua suvaita

Tämänkertaisen vuodatukseni kirvoitti tämä reportaasi (pahoittelen IltaSanomat-linkitystä, mutta teksti on tällä kertaa oikeasti hyvä) Venäjältä.  Monia jutun lukeminen pöyristyttää, ja syystäkin.  Moni myös ajattelee: "Mitä suvaitsemattomuutta!  Minä ainakin haluan suvaita homoja ja lesboja!"

Mutta oletteko koskaan miettineet, mitä termi "suvaitseminen" oikein pitää sisällään?  Eikö siinä olekin ikävän metallinen, lievä ylhäältä päin kaadetun oman paremmuuden sivumaku?  Että minä olen ikään kuin hiukan parempi, hieman moraalisempi, ihan himppasen avarakatseisempi ja vähän fiksumpi kuin nuo, mutta juuri näiden ominaisuuksieni vuoksi pystyn heitäkin suvaitsemaan?  Kunhan eivät tule minun huudeilleni rakastamaan, niin olkoot.  Omissa oloissaan, homosoimatta minua.

Nettiystäväni Susanna lausuu nasevasti: "antamalla toiselle oikeuden olla mikä on lunastaa itselleen saman oikeuden".  Mielestäni on mentävä vielä pidemmälle ja todettava: ei ole minun asiani olla antamassa kenellekään olemassaolonsa oikeutta.  Minä en ole sen parempi tai moraalisempi kuin naapurin Reiskakaan, ja jos Reiska haluaa rakastaa Kakea ja vaikka siinä sivussa hieman Irmaa ja Jussiakin ja jakaa heidän kanssaan elämänsä, sen ei pitäisi kerta kaikkiaan kuulua minulle piirunkaan vertaa.  Silläkin uhalla, että kuulostan senaattori Catolta, totean vielä kerran: se, mitä aikuiset, päätäntävaltaiset ihmiset yhteisestä sopimuksesta ja suostumuksellaan puuhailevat makuuhuoneissaan (tai olohuoneessa / pesukoneen päällä / saunassa) ei kuulu kenellekään eikä ole keltään pois.

Edellisellä lauseella halusin muuten demonstroida yhtä kummallista ajattelun vääristymää, nimittäin sateenkaarisuhteiden ylenpalttista seksualisaatiota.  Kuinka moni meistä, nähdessään miehen ja naisen käsi kädessä iltakävelyllä, alkaa heti automaattisesti pohtia, mitä kaikkea he mahtavat puuhastella ilman vaatteita? Aivan, ei nouse montaa kättä (ja pervot siellä takapenkissä, kädet alas).  Toivottavasti mahdollisimman monelle on jo valjennut, että ihmissuhde on muutakin kuin seksiä.  Melko usein se on kaikkea muuta - ja joillekin jopa pelkästään kaikkea muuta.  Ihmissuhde on läheisyyttä monin tavoin, se on ottamista ja antamista, jakamista. Se on halua rakastaa, toisia toisinaan jopa enemmän kuin itseään.

Miksi sitten jonkun mieli kääntyy seksiin ja sen suorittamisen teknisiin yksityiskohtiin, kun näkee vaikkapa miesparin käyskentelemässä käsi kädessä samalla iltalenkillä?  No siksi, kun tämä ihminen on päättänyt ylhäältä päin suvaita homoja, mutta tähän omahyväisyyteen ei aidosti liity minkäänlaista empaattisen myötäelämisen taitoa eikä halua tai edes kykyä ymmärtää rakkauden monimuotoisuutta.  Ja mitä ei aidosti ymmärrä, se pelottaa.  Pelosta syntyy torjunta ja vähättely, ja vähättelemällä rakkauskin redusoituu seksiksi ja suorittamiseksi.  Tästä ei sitten enää olekaan pitkä matka uusnats...valkoisten lihaa syövien heteromiesten masinoimaan heil...miestenkeskeiseen käsitervehdyspäivään.

Seuraavan kerran kun olet suvaitsemassa muita, kehoittaisin sinua pysähtymään ja pohdiskelemaan motiivejasi.  Ketä minä olen suvaitsemassa ja kuka olen suvaitsemaan?  Voisiko humaanimpi ajatuskulku kuitenkin olla tämä:

Minä en halua suvaita.  Minä haluan rauhan olla se, kuka olen.  Sinä saat olla se, kuka olet, etkä tarvitse siihen lupaa minulta tai keneltäkään muulta.  Minä saan rakastaa ja niin saat sinäkin, sillä rakkaus kuuluu perusihmisyyteen.  Rakkauteen ei mahdu pahuutta.